On näköjään vierähtänyt jo yli viikko edellisestä kirjoituksesta ja olemme tässä Sirpan kanssa ehtineet käydä mahdollisesti tämän vuoden vikalla biitsireisulla kun olimme 3 päivää tuolla länsipuolella Castiglione della Pescaiassa. Löysimme paikan aivan sattumalta surffaillemalla netissä mutta niin varmaan olivat kaikki muutkin sadat saksalaiset, hollantilaiset ja ranskalaiset turistit tehneet kun olivat osuneet paikalle. Onneksi ei ollut pahin turistikausi että siellä oli sentään myös italialaisia lomailijoita. Paikka muuten oli fantastinen ja meikäläinenkin jaksoi ottaa soolista koko päivän.

Itse asiassa mun oli tarkoitus kirjoittaa ihan eri asiasta kuin Toscanan rantalomasta, nimittäin siitä että nyt olemme olleet täällä 3 kuukautta ja kai pitäisi tehdä jonkilainen yhteenveto meneillään olevan "projektin" ensimmäisestä kvartaalista (löytyy näköjään vanhoja sanojakin muistilokerosta :) ) ja miettiä onko mahdollisesti ajatukset ensi vuodesta mitenkään muuttuneet tai onko mieleen tullut mitään uusia metkuja. Mutta jos lottovoitto tulisi niin sitten varmaan tietäisi mitä tekisi.... Täytyy kuitenkin ottaa huomioon että nämä 3 kuukautta sisältävät loma-ajan ja jos olisimme tulleet tänne esim. vuoden vaihteessa niin fiiliksi olisivat varmaan erilaiset. Nyt ei oikein vielä pysty sanomaan ensi vuodesta mitään muuta kuin että se on edessäpäin, kai ja silloin varmaan ajatukset ovat erilaiset kuin nyt. Tämä aika, siis 3 kuukautta, on mennyt tosi nopeasti ja olemme tehneet jos jonkilaista pientä ja suurempaa retkeä, urheilleet ja ulkoilleet enemmäin kuin koskaan aikaisemmin ja tutustuneet paikalliseen elämään ja ihmisiin. Vaikka meidän italian opiskelu alkaa 1. lokakuuta niin tuntuu kuitenkin että olemme tehneet sitä jo siitä päivästä alkaen kun auto parkkeerattiin ekan kerran tuohon meidän parkkipaikalle 2. kesäkuuta. Joskus tuntuu, varsinkin illanvieton jälkeen paikallisten tuttaviemme kanssa, että muuta ei teekään kun puhuu ja ajattelee italiaa, aina on joku sana tai verbi, jota miettii että mitenkäs se taipuu tai yrittää lukea paikallisia lehtiä tai katsella RAI 1 ja 2 kanavaa. Tämä ei omalta osaltani tarkoita että osaisin kieltä vaan sitä että esim. vanhan mukavuusalue-kielen englannin käyttö täällä on olematonta. Sirpa se on oikeastaan se meidän perheen kielipää ja hän myös menee helpommin keskusteluun kuin minä. Olen tällaista hiljaisempaa sorttia ;).

Niinkuin huomaatte ei tässä vaiheessa selvästikään ole mitään suurta ahaa-ideaa syntynyt eikä ole pystynyt luomaan mitään selvää kuvaa ensi vuodesta mutta onhan se tämäkin jonkinlainen analyysi, vai mitä? Katsotaan sitten sen jälkeen kun kurssit on käyty joulukuun lopussa että millaiset ovat fiilikset.

Pekka tuossa yllä jo kertoili omat fiiliksensä kun sapattivapaata on vietetty nyt 3 kuukautta. Lisäilen tässä vielä omia fiiliksiäni jutun jatkeeksi.

Vietettyäni vuosikaudet hektistä ja stressaavaa työelämää "aina tavoitettavissa" -periaatteella täytyy todeta, että on ihanaa kun jo tiedostaa sapattivapaan tuomia joitain posiitivisia, niitä haluttuja ja toivottuja elämän muutoksia.

Huomaa osaavansa hiukan hellittää omassa pedanttisuudessaan ja kohauttaa olkiaan asioille jotka ei kuitenkaan ihan oikeasti ole niin kamalan tärkeitä.

Huomaa osaavansa olla murehtimatta liikaa huomisesta ja osaavansa unohtaa eilisen päivän epämielyttävät asiat.

Huomaa että joustavuus ja luovuus on hauskaa - asioiden ei aina tarviste mennä juuri sovitun aikataulun mukaisesti. Mikä ei onnistunut tänään varmasti saadaan onnistumaan huomenna.

On ihanaa kun voi nukkua yönsä hyvin ja sikeästi ilman että nukahtaa rättiväsyneenä keskelle työhuolia ja -suunnitelmia.

On ihanaa huomata että peilistä katsoo ihan pirteän ja terveen näköinen ihminen. Kosmetologini joskus sanoi että näihin minun silmäpusseihini ei auta muu kuin veitsi. Veitsi on vältetty ainakin toistaiseksi! En sitten tiedä kumpi tuli edullisemmaksi - veitsi vai sapattivapaa. Se ainakin on selvää kumpi on mukavampaa.

On ihanaa kun jaksaa taas keskittyä romaanien lukemiseen. Olen lukenut jo monta kirjaa joiden kanssa työelämässä olessani jäin alkumetreille ja laitoin kirjan pinoon edellisten keskeneräisten yritysten päälle. Tällä hetkellä työnalla on Jari Tervon "Troikka".

On ihanaa kun huomaa että enää ei roiku jatkuvasti netissä vahtimassa joka uutisen jyvää.

Vielä on toki toiveitakin: edelleenkin jokainen tekstiviesti saa välittömästi aikaan hätäisen käsilaukun penkomisen. Johtunee ehkä pääosin huolesta muista perheenjäsenistä. Ja vieläkin ihmetyttää kuinka niitä sähköposteja tulee niin kamalan vähän!

Niin hyvältä tuntuu.